”Mitä näen? Mitä teen? Kuka olen? “ -valokuvanäyttely on Per Olov Janssonin
kiinnostava näkemys elämästä neljän seinän sisällä ja parvekkeelta tarkkailluista
tapahtumista. Näyttelyn vahvat ja sielukkaat valokuvat avaavat eteemme 89- vuotiaan Per Olov Janssonin maailman.

MITÄ NÄEN? MITÄ TEEN? KUKA OLEN?

Hitaasti, mutta kuitenkin yllättäen, luonnollisesti mutta huomaamatta, olin tullut hyvin vanhaksi. Vuosi oli 2006. Muutin palvelutaloon, liikuin rollaattorilla, palautin ajokortin poliisille. Loppui maisemakuvaus, pitkät vaellukset ja matkat. Neljä
ulkoseinää ja parveke asettivat valokuvaukselle fyysiset rajat. Laitoin parvekkeelle kuntopyörän ja sen viereen pöydän kameraa varten. Kadun
toisella puolella oli bussipysäkki, sen takana hiekkakenttä, jolle piti syntyä nelikerroksisia taloja. Ei hätää, tässähän oli muutaman vuoden kuvausprojekti. Pitkällä telellä saisin kuvia yksittäisistä työmiehistä ja bussia odottavista ihmisistä. Nyt, melkein neljä vuotta myöhemmin, ovat talot valmiit, projekti saatettu loppuun.
Olin kalansilmäobjektiivilla ottanut yleiskuvan näköalasta, huvin vuoksi käänsin
kameran itseäni kohti ja otin kuvan itsestäni muutaman sentin päästä nenästä –
rakastavaisten perspektiivistä – ei ihme että sulkevat silmänsä. Sitten otin kuvan
kasvoistani viiden metrin päästä. Siinä olin aivan toisen näköinen, syntyi ajatus omakuvien sarjasta, joka ehkä paljastaisi kuka minä oikeasti olen – ja ehkä myös minkälaisena toivon että muut ihmiset näkevät minut. Kuvilla analysoin itseäni,
katsoja tehköön synteesin.
Melkein kaikki omakuvat on otettu jalustalla ja itselaukaisijalla. Vain yksi on toisen
henkilön, tyttäreni Ingen ottama.

PITKÄ ELÄMÄ VALOKUVAAJANA

Synnyin taiteilijaperheeseen 1920, halusin kirjailijaksi. Sodan aikana toimin joukkueenjohtajana, kirjoitin korsussa novelleja, haavoituin kahdesti. Talvisin kamera roikkui oksasta korsun ulkopuolella, haavoittui siellä lievästi kranaatinsirpaleesta, ja joutui lopulta vihollisen haltuun kesällä 1944. Sillä otetut kuvat täyttivät kauniin albumin, jonka olen lahjoittanut Valokuvamuseolle. 1945 julkaisin ensimmäisen kirjani, novellikokoelman, joka sai hyvät arvostelut, mutta möi huonosti. Kirjan perusteella minut kutsuttiin Svenska författareföreningenin jäseneksi, vuotta ennen sisaruksiani Lassea ja Tovea, jotka olivat kirjoittaneet ”vain” lastenkirjoja. 1946 voitin yhteispisteillä Ruotsin FOTO-lehden Kuukauden kuva -kilpailun, johon
otti osaa kuvaajia kaikista pohjoismaista, ja ammatinvalinta oli sitä myöten selvä.
Luin Vilho Setälän kirjan Valokuvaus – olin valokuvaaja! Nimitys valokuvataiteilija oli
vielä tuntematon. Ne ammattikuvaajat, joilla oli taiteellista kunnianhimoa hakeutuivat harrastelijoiden kerhoihin, kilpailivat ja osallistuivat kansallisiin ja kansainvälisiin näyttelyihin. Tämä toiminta tuli minulle tärkeämmäksi kuin ammattityö.
1954 minusta tuli urheilusukeltaja – voidakseni kuvata veden alla ja löytääkseni
aarteita vanhoista hylyistä. 1960 aloitin Lassen ja Peter-poikani kanssa pitkän uran
sukeltavana kullankaivajana Ivalojoella. Valmistin YLE:lle filmin työstämme imuruoppaajalla joen pohjassa. Vaimoni Saga kuoli 1989 pitkän sairauden uuvuttamana. 1990-luvulla otin taas
yhteyden AFK:hon luovan valokuvauksen puitteissa. Sen jälkeen olen pitänyt lukuisia
näyttelyitä ja julkaissut kirjan Valolla piirtäjä – Teckna, men med ljus.

Taiteilijatapaaminen lauantaina 22.8.2009
klo 12.00. Tervetuloa!